Katkenneiden yhteyksien aika

Tärkein ammatillinen yhteisöni, Psykofyysinen psykoterapia ry, juhlii tänä vuonna 20-vuotisjuhliaan. Juhlavuoden kunniaksi järjestettiin kolmipäiväinen Saaristoseminaari, jonka teemana oli ”Psykofyysinen psykoterapia ajassa ja ympäristössä”. Seminaari osoittautui monella tavalla hyvin merkitykselliseksi. Itselleni se kirkasti sitä, mikä on psykofyysisen psykoterapian paikka tässä ajassa ja ympäristössä ja samalla sitä, mikä on oman työni – ja elämäni – kannalta keskeistä ja merkityksellistä.

Elämme katkenneiden yhteyksien aikaa. Tämä yhteyksien katkeaminen näyttäytyy monella tasolla. Sote-järjestelmässämme ihminen on pilkottu. Yksi taho hoitaa polvea, toinen suolistoa ja kolmas mieltä. Somatiikka ja psykiatria on erotettu toisistaan. Pyritään hoitamaan yhtä oiretta kerrallaan ja unohdetaan, että oireen takana on kokonaisuus, kokonainen ihminen, joka reagoi johonkin mikä tapahtuu hänen elämässään ja ympäristössään. Olemme myös harhautuneet luulemaan, että olemme jollain tapaa erillisiä luonnosta. Luonto on jotakin, joka nähdään lähinnä hyödynnettävänä resurssina, jota voi ylikuluttaa huoletta oman (talous)kasvumme tarpeisiin. Yhteydet ovat katkenneet myös ihmisten välillä. Yhä suurempi joukko ihmisiä kärsii yksinäisyydestä. Yhteisöllisyys katoaa, vastakkainasettelut lisääntyvät, some lietsoo pelkoa ja vihaa. Jakaudumme meihin ja muihin. Kanssaihmisistäkin puhutaan jo resursseina ja suoritteina – ikään kuin voisimme poistaa inhimillisyyden ja kuluttaa myös toinen toisiamme. Saaristoseminaarin parasta antia olikin päästä ymmärtämään paremmin, mistä tässä kaikessa oikeastaan on kyse.

Planetaarisen terveyden lääkäri, neurologi Hanna Haveri aloitti puheenvuoronsa toteamalla, että ihmiskunnan terveys on suoraan kytköksissä luonnonjärjestelmien tilaan. Olemme yksi suuri ekosysteemi. Elämme tällä hetkellä ennennäkemättömän ekokriisin aikaa. Ilmastonmuutos, luontokato ja terveyskriisi ovat yhtä ja samaa prosessia. Elämäntapamme sairastuttavat meidät. Tästä on jo numeroin mitattavaa tutkimustietoa. Omin voimin liikkuminen oon vähentynyt. Muutos näkyy liikkumattomuudesta johtuvina sairauksina, joiden kustannus yhteiskunnallemme on kolme miljardia euroa vuodessa. Melusaaste altistaa aivosairauksille. Kasvanut valosaaste aiheuttaa unihäiriöitä. Vastustuskykymme heikkenee ”luontopuutteen” seurauksena. Vaikka infektiotaudit ovat vähentyneet, immuunivälitteiset sairaudet ovat yleistyneet.

Psykologi, poliitikko Julia Sangervo puhui ympäristöahdistuksesta ja -toivosta. Nuorten ilmastoahdistus on lisääntynyt. Tärkeä kysymys on, onko kyse uudesta ”häiriöstä” vai tarpeellisesta ja terveestä tunteesta, joka on mitä luonnollisin reaktio vallitsevaan maailmantilaan. Mielemme pyrkii auttamaan meitä, tunteilla on toimintaa ohjaava funktio. Ympäristökriisin aikakaudella ahdistus ohjaa parhaimmillaan kohti toimintaa. Pelkkä ahdistus voi kuitenkin myös lamaannuttaa. Julia Sangervo totesikin viisaasti, että tarvitaan tasapainoinen yhdistelmä ahdistusta ja toivoa. Paras lääke ympäristöahdistukseen on kokemus siitä, että voi jollakin tapaa vaikuttaa yhdessä muiden kanssa. Elämme myös merkitysten katoamisen, merkityksettömyyden aikaa. Kun astumme ulos ristiriitaa aiheuttavista, arvojamme rikkovista toimintamalleista, voimme löytää merkityksellisyyttä ja toivoa.

Psykologi, psykoterapeutti Nina Pyykkönen pohdiskeli sitä, miten on mahdollista olla tasapainoinen ihmiseläin. Olemme eläinlaji muiden lajien joukossa. Meillä on erityispiirteemme, kuten kaikilla muillakin lajeilla. Meidän erityispiirteemme liittyy erityiseen etuotsalohkoon ja kykyymme mentalisoida, mielentää ihmisten välisyyttä ja myös toislajisia. Olemme hypersosiaalinen laji, laumaeläimiä. Olemme selviytyneet evoluutiossa juuri yhteistyökykymme vuoksi. Meidän supervoimamme on kyky kommunikoida toisten kanssa, ennakoida muutoksia ja tehdä yhteistyötä. Se on ainoa toivomme. Olemme riippuvaisia toisistamme, niin kanssaihmisistä kuin muunlajisista kanssaeläjistämme. Voimme säilyttää elämää vain kunnioittamalla kaikkea elävää. Jos voimme suhtautua myös toislajisiin kokevina subjekteina, palaudumme vastavuoroiseen suhteeseen kaiken elävän kanssa.

Pyykkönen nosti esille myös Iain McGilchristin ajatukset kahden aivopuoliskon merkityksestä. Meillä on kaksi aivopuoliskoa, joiden tasapainoinen yhteistyö on aivan oleellista kaiken toimintamme kannalta. Kyse ei ole niinkään jaosta sen välillä, mitä puoliskot tekevät, vaan miten ne sen tekevät. Oikean aivopuoliskon laatu on kokonaisuuksia hahmottava, epävarma, prosessinomainen, ei-kielellinen, kokemusperäinen, luova, intuitiivinen, symbolinen ja systeeminen. Vasemman aivopuoliskon laatu puolestaan on yksityiskohtiin keskittyvä, eksakti, erillistävä, mekanistinen, kielellinen ja omaa etua puolustava. Molempia tarvitaan ja ennen kaikkea näiden yhteistoimintaa. Mutta meidän maailmassamme on alettu arvostaa vasemman aivopuoliskon laatuja yli oikean. McGilchrist on osuvasti sanonut: ”Käyttäydymme kuin ihmiset, joilla on oikean aivopuoliskon vaurio”.

Psykoanalyytikko, kirjailija Harri Virtanen puhui muutoksesta. Kriisin ajassa muutos on väistämätöntä. Tarvitsemme muutososaamista: resilienssiä, kykyä johtaa prosesseja, yhteyksien luomista, rituaaleja, kykyä luopua. Kriisit herättävät vaikeita tunteita ja vaikeat tunteet nostavat esille erilaisia puolustusmekanismeja: kieltämistä, torjumista, pilkkomista hyvään ja pahaan, tunneyhteyden katkeamista, varjon projisoimista ”toisiin”. Niin inhimillisiä kun nämä puolustusmekanismit ovatkin, ne eivät auta meitä muutoksen läpi. Virtanen esitti tienviittoja radikaaliin muutokseen. Kuuntele kärsimystäsi ja kaipaustasi. Mene sitä kohti – älä vältä tai torju. Tee tekoja, ota askelia, vaikka kuinka pieniä. Kerro siitä mitä olet tekemässä – ei voi muuttua salaa, piilossa. Kurota kohti toisia, etsi omia ihmisiäsi. Luo suhteita muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon. Kulje kohti myötätuntoa, kuuntelemista, kohtaamista.

Saimme Saaristoseminaarissa luentojen lisäksi uppoutua näihin teemoihin myös työpajojen kautta. Ensimmäisenä päivänä psykologi, psykoterapeutti Taija Wileniuksen ja toimintaterapeutti Hanna Vedenheimon ”Metsä leikkii” -työpaja johdatteli yhteyteen oman- ja muunlajisten kanssa leikin avulla. Itselleni mieleenpainuvimmaksi kohdaksi jäi hetki, jossa kolme perhosta jäi ”leikkimään” kanssani männyn oksille. Jäljittelin kehollani perhosten siipien liikkeitä. Yksi perhosista laskeutui pääni päälle. Tuntui siltä, että löysin hetkellisen yhteyden noiden kauniiden pienten olentojen kanssa. Toisen päivän ”Metsä minussa” -työpajassa erikoispsykologi, psykoterapeutti Tiia Eggert johdatteli meitä luontosuhteemme ja lapsuusmuistojemme äärelle. Etsimme itsellemme tärkeitä luonnon elementtejä ja jaoimme niitä toistemme kanssa. Työpajassa myös pohdittiin, millaisia pieniä ja suurempia tekoja voisimme tehdä luonnon suojelemiseksi. Psykoterapeutti, tanssi- ja liiketerapeutti Tiina Granön ja tanssija Maria Nurmelan liiketyöpajassa tutustuimme ”lähiluontoon” eli luontoon omassa kehossamme ja tutkimme yhteyden muodostumista liikkeen, synkronian ja kosketuksen kautta. Näiden työpajojen myötä ”sana tuli lihaksi”. Uusia yhteyksiä syntyi.

Kun hahmotamme sen, mikä on rikki, meidän on mahdollista alkaa korjata sitä. Katkenneita yhteyksiä voi korjata kehollisen työskentelyn, kohtaamisen ja luontoyhteyden avulla. Voimme tehdä tekoja luonnon auttamiseksi ja suojelemiseksi. Lohdulliselta tuntui, että meitä oli tämän tietoisuuden äärellä useamman kymmenen ihmisen joukko. Emme ole yksin, vaikka joskus siltä tuntuisi.

Psykologian tohtori, tutkija Petra Nyman-Salonen esitteli seminaarissa kehopsykoterapian historiaa ja nykypäivää tutkimuksen näkökulmasta. Itse valmistuin ensimmäisestä kehopsykoterapiakoulutuksestani vajaa kaksikymmentä vuotta sitten. Tuolloin kehopsykoterapia ja psykofyysinen työote olivat vielä kovin marginaalissa. Koin joutuvani jatkuvasti selittelemään mistä on kyse. Joissakin piireissä koin itseni hipiksi ja hörhöksi, toisinajattelijaksi. Paljon on muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa. Kiinnostus psykofyysiseen työotteeseen on kasvanut kovaa vauhtia. Koulutuksille aiheesta on jatkuva kysyntä. Myös luonto- ja eläinavusteiset työtavat herättävät yhä laajempaa kiinnostusta. Me kaipaamme yhteyksiä jotka ovat päässeet katkeamaan. Me elämme niistä yhteyksistä. Ehkä jonakin päivänä tämä vielä näkyy myös poliittisessa päätöksenteossa ja sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä. Se on minun haaveeni.

Lopuksi tiivistys kolmeen kohtaan:

1. Keho ja mieli ovat erottamattomat. Emme voi pilkkoa järkeä ja tunnetta, ruumista ja aivoja. Yhteys itseen ja toisiin on kehollinen yhteys.
2. Ihminen on erottamaton ympäristöstään. Me olemme luontoa. Me olemme eläinlaji muiden eläinten joukossa, osa ekosysteemiä, jossa kaikki ovat toisistaan riippuvaisia. Kun vahingoitamme ympäristöämme, vahingoitamme samalla itseämme. Ihmiskunnan terveys on suorassa kytköksessä luonnonjärjestelmien ja planeetan tilaan.
3. Olemme äärimmäisen sosiaalinen eläinlaji, laumaeläimiä. Meidän selviytymisemme on täysin riippuvaista kyvystämme tehdä yhteistyötä. On rakennettava yhteyksiä, ei vastakkainasetteluja tai sotaa.