Että elämä voisi taas värähdellä

Olen tehnyt havainnon omasta elämästäni. Kykenen tekemään kahdenlaisia asioita: niitä, jotka ovat muotoutuneet rutiiniksi ja niitä, jotka olen merkinnyt kalenteriin tai tehtävälistalle. Sen sijaan asiat, joita en ole kalenteroinut ja jotka poikkeavat päivittäisistä tai viikottaisista rutiineistani, en saa tehtyä. En, vaikka ne olisivat merkityksellisiä. En, vaikka ne olisivat kivoja.

Luulen, etten ole kokemukseni kanssa yksin. Elämäntahtimme kiihtyy koko ajan. Päivät, viikot ja vuodet vilahtavat hetkessä ohi. Aina on kiire, aina on jotain kesken.

Olen viime aikoina inspiroitunut saksalaisen sosiologin Hartmut Rosan ajattelusta. Hartmut Rosa näkee modernien yhteiskuntien ongelmana sen, että ne voivat ylläpitää tasapainoaan ainoastaan dynaamisesti – toisin sanoen kiihdyttämällä koko ajan. Jatkuvan talouskasvun ja kehityksen tavoittelu on johtanut siihen, että olemme luoneet systeemin, jossa on toimittava nopeammin ja nopeammin pysyäkseen mukana. Olemme kuin juoksumatolla, joka on ohjelmoitu kiihdyttämään tahtiaan kaiken aikaa. Pysyäksemme maton päällä meidän on juostava koko ajan kovempaa. Ei ihme, että uuvumme. Ei ihme, että päiviin ei vain tunnu mahtuvan spontaaneja, suunnittelemattomia asioita.

Rosan mukaan kiihtyminen tapahtuu kolmella osa-alueella. Ensimmäinen osa-alue koskee teknologiaa. Kulkuyhteydet, viestintä ja tuotanto nopeutuvat kaiken aikaa. Toinen osa-alue koskee sosiaalista muutosta. Elämisen tavat, identiteetit, ihmissuhteet ja roolit muuttuvat yhä nopeammin. Ihmiset sitoutuvat asioihin, toimintatapoihin, paikkoihin ja ihmisiin yhä lyhyemmän aikaa. Myös työelämä vaatii jatkuvaa muutosta. Joka viikko pitää opetella uusia käytäntöjä ja uusia tietokoneohjelmia. Kukaan ei enää ihan tiedä miksi, mutta näin on tehtävä pysyäkseen mukana. Tämä näkyy myös kommunikaation reaktiivisuudessa. Pyrimme vastaamaan mahdollisimman nopeasti sen sijaan, että ajattelisimme huolella, mitä vastaamme. Seurauksena kahdesta edellä mainitusta kiihtymisestä on kolmas ulottuvuus: elämän ja arjen rytmi kiihtyy. Vaihtoehtoja, virikkeitä ja tekemistä on yhä enemmän. Koskaan ei tule valmista. Multitaskaus lisääntyy. Levon, tyhjyyden ja tylsyyden hetket ovat vaarassa kadota.

Samalla katoaa merkityksen kokemus. Vieraannumme niin itsestämme, toisistamme, luonnosta kuin työstämmekin. Emme enää osaa vaikuttua silloinkaan kun siihen olisi mahdollisuus. Maailma alkaa tuntua mykältä – se ei enää puhuttele tai kosketa meitä. Voimme kulkea läpi taidenäyttelyn ilman että se tuntuu miltään. Vastailemme sähköposteihin mekaanisesti unohtaen että edes kirjoitamme elävälle ihmiselle. Voimme kävellä metsässä aistimatta ympäristöämme ja keskittyen lähinnä siihen, että saamme päivittäiset kymmenentuhatta askelta tallennettua älylaitteemme muistiin.

Olisi yksinkertaista ajatella, että ratkaisu tähän kiihtymiseen olisi hidastaminen. Hartmut Rosa kuitenkin kyseenalaistaa tämän ajatuksen. Hitaus ei ole aina hyve. Hidas nettiyhteys turhauttaa ja hidas ensivasteyksikkö ei palvele tarkoitustaan. Eri tilanteissa tarvitaan erilaisia rytmejä. Rosa näkeekin keskeisempänä yhteyden palauttamisen. Hän puhuu tästä termillä ”resonanssi”.

Resonanssi tarkoittaa elävää yhteyttä johonkuhun tai johonkin. Resonanssi on sitä, että jokin koskettaa meitä. Kun toisen ihmisen kanssa oleminen saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Kun jokin kohtaaminen muuttaa mielipidettämme tai ajatuksiamme. Kun liikutumme musiikista, elokuvasta, metsästä tai linnunlaulusta. Resonanssia ei voi pakottaa tai insinöörätä. Ei ole olemassa kolmen kohdan vinkkilistoja, joilla resonanssi palautetaan. Sen sijaan sille voi kyllä luoda olosuhteita ja sen tieltä voi poistaa esteitä.

Hartmut Rosan mukaan kyse on maailmassa olemisen tavasta. Hyvä alku voi olla se, että pyrimme luomaan päiviimme ennakoimattomuuden keitaita, joissa voi tapahtua odottamattomia asioita. Kyse on maailmasuhteesta: siitä, että luovumme yrityksestä hallita ja suorittaa. Että luomme tilaa dialogille, kuuntelulle ja luovuudelle.

Hartmut Rosa näkee myös jatkuvan kiihtymisen ja ekokriisin yhteydet. Jatkuvan talouskasvun ja tuottavuuden tavoittelu kuluttaa loppuun paitsi ihmiset, myös luonnonvarat. Jos suhtaudumme maailmaan hyödynnettävänä resurssina, tuhoamme luonnon lisäksi resonanssin edellytykset. Resonanssi kun ei toimi pakottamisen tai orjuuttamisen logiikalla vaan antautumalla vastavuoroiseen tanssiin tai leikkiin, jossa annamme elämän puhutella itseämme.

Resonanssin ajatus on jo nyt auttanut minua vapautumaan tehtävälistojen ja suoritusten kahleista. Pyrin tekemään tilaa sille, mikä liikuttaa minua. Jään hetkeksi aamulla pötköttelemään puolisoni kainaloon, vaikka oikeastaan olisi jo kiire. Kuuntelen biisin keskellä työpäivää. Katson elokuvan, vaikka olisi hyödyllisempääkin tekemistä. Pysähdyn olemaan hevoseni kanssa kuunnellen mitä hänellä on sanottavana. Tehtävälistalla olevien sähköpostien sijaan luenkin tekstin, joka puhuttelee minua juuri nyt ja lähetän kiitosviestin sen kirjoittajalle. Ja heti olen hieman enemmän elossa.

Lähteet:

Rosa (2015). Social Acceleration. A New Theory of Modernity. Columbia University Press.

Rosa (2020). The Uncontrollability of the World. Polity Press.

Rosa (2021). Resonance. A Sociology of Our Relationships to the World. Polity Press.